Eugenio Montale on kiistatta yksi Italian 1900-luvun runouden moderneista klassikoista. Rakkaus klassikkoon ei silti syty aina ensisilmäyksellä, etenkään jos minun ja klassikon välissä tungeksii kasapäin sellaisia sanoja kuin ”suuri”, ”keskeinen”, ”yksi merkittävimmistä”, ”Danten veroinen”, ”Nobel-runoilija”.
Kipinä voi jäädä leimahtamatta ja monumentti peittää ihmisen joka kirjoittaa siltä toiselta, joka häntä lukee. Löytämisen ilo hukkuu jonnekin kirjallisuusinstituution pauhuun, enkä kuule puhetta, joka kantautuu melkein sadan vuoden takaa tähän päivään, minulle.
2000-luvun alussa aloin paremmin kuulla pauhun läpi. Otollinen hetki päästä lähemmäs Montalea tuli, kun käänsin kaksi hänen 1920-luvulla kirjoittamaansa runoa, jotka kuultiin Avantin konsertissa sopraanosävellyksinä. Nyt mietin, että nuo Porvoon kivikirkossa kiirineet Hyönteiskotelo (Crisalide) ja Talo meren rannalla (Casa sul mare) osoittautuivat merkityksellisemmiksi kuin osasin aavistaakaan. Ne lennättivät minut paitsi Montalen runouden fyysis-sielullisiin maisemiin, Ligurian rosoiselle rannikolle myös itse musiikkiin, joka oli alkujaan oopperalaulajaksi aikoneelle Montalelle ehkä se tärkein runouden innoittaja ja säkeiden sysijä.
Montalea suomentaessani tunnen kulkevani runouden ajattomassa ytimessä, kun musiikki kantaa sanoja niiden semanttisen merkitystason tuolla puolen. Minun ei tarvitse ensin ymmärtää pelkkää sanallista, voin vain kuunnella. Jo siinä alkaa tapahtua, runon rytmi sulautuu minunkin rytmeihini. Säännöllistä mittaa milloin mukailevat, milloin rikkovat ja varioivat säkeet kantavat kaikuja harmoniasta, mutta iskevät siihen samalla kiilaa ja säröjä.
Ehkä minut valloittivatkin juuri nuo elämisen säröt, kadonneet yhteydet ja toisaalta yritys palauttaa ne. Vahvimmillaan ne tuntuvat Montalen kolmessa ensimmäisessä kokoelmassa Seepian kuoria (Ossi di Seppia), Tilaisuudet (Le Occcasioni) sekä Myrsky ja muuta (La Bufera e altro). Rikkinäisyyden tunnot ja toisaalta akuutti tarve löytää pakotie (tai verkon revennyt silmukka tai aukko muurissa) kumpuavat ihmisyyden ikiaikaisista kerrostumista toisaalta eksistentiaalisina, toisaalta ihmiskunnan historiallisiin vaiheisiin kytkeytyneinä.
Kerta toisensa jälkeen Montalen runous lumoaa minut sillä veteen piirretyllä viivalla, joka kulkee haltioitumisen ja illuusioista luopumisen välillä. Kosmisuus ja (ihmisen) surkastuva luonto kiertyvät toisiinsa kuvin, jotka vetävät mukanaan johonkin, kenties kauneuteen, joka ei tikahdu itseensä: ”Me liikumme hiukkasten / helmiäishohteessa joka lepattaa, / säihkeessä joka silmämme / sumentaa ja meitä hiivuttaa.”
Montalen kanssa huojahtelen kynnyksellä, jossa monenlaiset olemisen ja näkemisen tavat, epävarmuudet ja varmuudet läpäisevät toisensa: ”…kuin tuo kallioseinämä / jossa näet purkautuvaa / pilvien lankaa… ”
Liike häilyy, vallitsee rajan tuntu. Montalea suomentaessa se on ollut hyvä kohta katsoa sisään ja ulos, niin taakse kuin eteenkin. Ja ottaa taas yksi askel.