Osip Mandelstam
Osip Mandelstam (1891–1938) on venäläisen runouden ”hopeakauden” merkittävimpiä edustajia. Neuvostoajan kirjallisuuden tähtijärjestelmässä hän oli laiton komeetta, jonka kohtalona oli ensin karkotus ja sitten kuolema kauttakulkuleirillä lähellä Vladivostokia.
Tällä hetkellä hänen tuotantonsa on maailmankuulua, ja hänen poetiikkansa tutkimus on kasvanut räjähdysmäisesti.
Mandelstam oli monipuolisesti sivistynyt runoilija, joka sai vaikutteita paitsi venäläisistä klassikoista myös länsimaisesta runoudesta Ovidiuksesta Danteen, Villonista Verlaineen. Hän tutki arkkitehtuuria ja biologiaa, arvosti käsityöläisiä, puuseppiä ja kirvesmiehiä. Hänen sanataiteensa on hengeltään eurooppalaista runoutta venäläisessä muodossa.
Marja-Leena Mikkola on aiemmin suomentanut Mandelstamin runoja valikoimaan Kivitauluoodi (1997). Pidä puheeni tallessa aina sisältää edellisen käännösvalikoiman tarkistettuna sekä runsaasti uusia runosuomennoksia, muun muassa laajat otteet ”Armenia” -sikermästä ja kuuluisista ”Voronežin vihkoista”.
Kuva: Iivari Mikkola
Marja-Leena Mikkola
Olin 60- ja 70-luvulla kääntänyt proosaa ja näytelmätekstejä italiasta ja englannista, mutta päähäni ei ollut pälkähtänyt, että joskus voisin liikkua suomentajana runouden, vieläpä suuren runouden parissa. Koulutytöstä asti kyllä luin runoja joka päivä, enimmäkseen suomenkielistä lyriikkaa Aleksis Kivestä 50-luvun modernisteihin, sitten oman ikäluokkani eli 60-lukulaisten runoniteitä, mutta myös runosuomennoksia ruotsin- ja englanninkielestä.
Ehkä aika siten valmisteli minua tuleviin tehtäviin. Tai ehkä kaikki johtui vain sattumasta: Lahden kaupunginteatteri pyysi minua suomentamaan Sylvia Plathista kertovan näytelmän. Draamateksti ei ollut erityisen hyvä, mutta siihen liittyvät Plathin runot olivat suurenmoisia, kiihdyttäviä. Suomensin ne innoituksen vallassa ja näytin niitä Otava-kustantamossa. Kustantaja innostui asiasta, ja niin ilmestyi 1987 Sanantuoja, valikoima Sylvia Plathin runojen suomennoksia. Tämän jälkeen joku vihjaisi minulle Dylan Thomasista, ja koska olin jo vuosia sitten löytänyt pienestä kirjakaupasta Swanseassa hänen teoksiaan ja pyrkinyt parhaani mukaan lukemaan niitä, ryhdyin uhkarohkeaan suomennostyöhön. En tiedä miksi muusat minua näin rohkaisivat, muusathan ovat kateellisia… Dylan Thomas -valikoima Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan ilmestyi 1990 ja otettiin yllättävän hyvin vastaan.
Olin opetellut ymmärtämään venäjää ja puhumaankin sitä jonkin verran, joten Suomen kirjailijaliitto lähetetti minut 70-luvun alussa edustajakseen sikäläisen kirjailijaliiton suureen kokoukseen Moskovaan. Taas sattuma puuttui peliin: sillä matkalla sain lahjaksi kallisarvoisen kasetin, jossa Anna Ahmatova lukee omia runojaan. Kuuntelin sitä parinkymmenen vuoden ajan; se kului ajan mittaan kelvottomaksi, mutta yhä muistan vanhan naisen tumman ja syvän äänen ja runojen poljennon. Maagisen venäjänkielen opiskeleminen ja Venäjän hämmästyttävän kulttuurihistorian tutkiminen jatkui polveilevana parinkymmenen vuoden ajan, ja ensimmäinen Anna Ahmatova -suomennoskokoelma ilmestyi 1991.
Sitä ovat seuranneet valikoimat Osip Mandelstamilta, Boris Pasternakilta ja Marina Tsvetajevalta. Tämä nelikko edustaa venäläisen runouden ns. ”hopeakauden” huippua, suurta maailmanrunoutta. Jos käännös on onnistunut ja sen lukija uutta luova, hän tunnistaa kielten yli ulottuvan aromin. Seamus Heaney oli sitä mieltä, että keskinkertainenkin englanninnos tämän venäläisen nelikon runoudesta tuo läntiselle lukijalle jotakin ennen kuulumatonta, pysähdyttävää, ainutlaatuista.