Sade on pessyt lihan. Suomentajan ajatuksia Mitta-kokoelmasta.

Joskus kirja järisyttää oman olemisen rakenteita ensilukemalla. Sain virolaisen Tõnu Õnnepalun (s. 1962) runoteoksen Mõõt (Mitta) käsiini pian sen ilmestymisen jälkeen, vuonna 1996. Emil Toden pseudonyymillä ilmestynyt kirja nousi heti elämäni vaikuttavimpien lukukokemusten joukkoon.

Halusin suomentaa sen, suomensinkin. Oli kuitenkin ehkä hyvä, että varhaiset käännökseni tuhoutuivat yhdessä vanhan tietokoneeni kovalevyn kanssa. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin palatessani Mitan maailmaan voin huomata, että kyse on aikaa kestäneestä, ajattomasta tekstikokonaisuudesta.

Ja kyse on nimenomaan kokonaisuudesta. En oikein osaa kutsua Mittaa runokokoelmaksi, vaan näen sen yhtenäisenä runoelmana. Oikeastaan kuulen Mittaa lukiessani ja suomentaessani taustalla musiikkia. Teos voisi olla libretto johonkin nykyklassiseen sävellykseen. Kuulen kaikuja Arvo Pärtin tuotannosta, kuulen urut ja puhallinsoittimet, jäidenlähdön ja allien äänet. ”Männyt kukkivat. Kärsimystä ei ole”, Õnnepalu kirjoittaa.

Mitta on kevään kirja. Lihan kevätoratorio. Mitta on myös kirja rakkaudesta, seksuaalisuudesta, syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta. Se linkittyy saumattomasti länsimaisen kulttuurin peruspilareihin. Kristinusko, antiikin kultturi, Jung, kvanttifysiikka – kaikilla näillä on roolinsa runoelmassa.

Mitta alkaa lähes post-apokalyptisesta näystä keväisellä merenrannalla. Mystiikka, jonka hämärään paisteeseen koko teos kietoutuu, ei käy lukijalle ylivoimaiseksi, sillä kirjoittaja palaa aina kielellisten ja käsitteellisten vyörytysten jälkeen konkreettiseen, arkeen, tähän ja nyt: pihalle katajapensaan varjoon lukemaan kirjaa tai ullakkokerroksen suunnitelmaa luonnostelemaan. Juuri niin kuin sävellyksessäkin on koskensa ja suvantopaikkansa.

Monesti runokokoelmaan tarttuessaan lukija avaa kirjan summittaisesti ja lukee runon sieltä, toisen täältä. Antaisin Mitan lukijoille neuvon malttaa mielensä, aloittaa lukeminen ensimmäiseltä sivulta ja edetä näin järjestelmällisesti loppuun. Sillä tavoin teoksen kertomus, kasvu, runoelman kaunis kaari ja katarttinen lopeutus hahmottuvat parhaiten.

Tõnu Õnnepalu – Emil Tode, Anton Nigov – on palkittu kirjailija, joka on julkaissut sekä proosaa että runoutta. 1980-luvulla Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa ja työskenteli biologian ja kemian opettajana. Tämän jälkeen hän on toiminut vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana. Õnnepalu on virontanut mm. Albert Camus’ta, Marcel Proustia ja Fernando Pessoaa. Õnnepalun esikoisteos on runokokoelma Jõeäärne maja (1985). Vuonna 1993 ilmestyi Emil Toden nimellä valtavan suosion saanut ja 14 kielelle käännetty romaani Piiririik (Enkelten siemen, suom. Juhani Salokannel). Nyt ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan suomennettu Mõõt on tekijän runoteoksista neljäs.

Minulla on ollut ilo ja etuoikeus aina suomentaa vain sellaisia tekstejä, jotka ovat koskettaneet minua ja joista olen itse nauttinut. Aiemmin olen kääntänyt virosta mm. Jaan Kaplinskin, Elo Viidingin ja Mathuran runoja. Runouden suomentaminen, mahdottomaksikin sanottu tehtävä, on minulle sekä kiperä haaste että riemukas temmellyskenttä.

Katja Meriluoto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *